Musta

Byadmin

Musta

Musta tausta nostaa täydelliset kasvot. Ne asetetaan kat- sojan eteen kuin kuvauhri narsistisen samastumisen alttarille. Kuten klassi- sessa länsimaisessa elokuvassa, myös 1900-luvun japanilaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa katsojan odotettiin sa- mastuvan naiseuden stereotyyppiä to- teuttavaan näyttelijättäreen. Naiskuvan ideologinen sisältö miehen negaationa rakentui perinteisten representaatio- mallien kautta, jotka uusintavat suku puolitettuja merkityksiä kulttuurisen ja sosiaalisen järjestelmän sisällä.

Sarjassa Luonto katsojan silmäs- sä japanilaisen näyttelijättären Tamao Nakamuran ihailijavalokuvat saavat selityksensä tämän (sekä japanilaisen että länsimaisen) esittämisen tradition ilmentymänä. Kameran ja ihanteellisen minäkuvan välinen rakkaussuhde syntyy visuaalisesta mielihyvästä, jota suhde vastavuoroisesti myös tuottaa. Rakkaus ihanneminään olemuksessa.

Herkissä polymeerigravyyri-vedok- sissa japanilaisen näyttelijän kasvot ve- filmitähden toavat katsojaan intensiteetillä, joka te- kee tyhjäksi stereotyyppisiin mielikuviin liittyvän seksuaalisen esineellistämisen. Japanilainen nainen joko geishana, am- mattimaisena viihdyttäjänä, tai musume- na, viattomana nukkevaimona, muuttuu pelkästä kuvasta toimivaksi subjektiksi näyttelijättären vaihtuvien luokka-, suku- puoli- ja naisidentiteettien myötä.

Moninaisten roolien ja eleiden merkitys jää kuitenkin ilmaan, sillä ne eivät toista Hollywood-elokuvista tuttua, loppua kohti sulkeutuvaa kerronnan mallia. Näyttelijättären halun olemus jää vaille selitystä, se ei järjesty niiden koordinaattien mukaan, jotka asemoivat eurooppalaisen naisen tietylle paikalle euro-amerikkalaisissa merkitysjärjes- telmässä. Tässä ehkä piilee syy siihen, miksi länsimaisissa kertomuksissa itämainen nainen edelleenkin usein kuva- taan mysteerinä.

Jensenin kuvakompositioissa japa filmitähden – nilainen näyttelijätär rinnastuu biologi Ernst Haeckelin 1800-luvulla piirtämiin luontotutkielmiin. Haeckelin tarve sys- tematisoida orgaaninen elämä darvi- nististen oppien mukaisesti lähentelee pornografian ruumiin yksityiskohtiin. Kasvien morfo- logia piirtyy groteskeiksi ornamenteiksi, jotka assosioituvat naisen kasvoihin, ja synnyttävät mielikuvia vaarallisen viette- levästä ja hallitsemattomasta luonnosta. Mutta naisen kasvojen rinnastaminen houkuttelevaan luonnonmuotoon nostaa esiin muitakin kuvataiteen, tieteen ja sukupuolimoraalin epäpyhään kolmi- naisuuteen liittyviä muistumia, nimittäin varhaismodernistisen maalaustaiteen ja japanilaisen shungan.

1700-luvun populaarikulttuuriin kuuluvat shunga -puupiirrokset ylistivät estottomasti seksuaalisuutta elämänvoi- mana, jota symbolisoivat liioitellun tar- kasti kuvatut sekä miesten että naisensukuelimet. Kuningatar Victorian ajan Euroopassa shunga muuttui kaupalli- sesta populaarikulttuurista taiteilijoiden ja kirjailijoiden salaisesti keräilemäksi pornotaiteeksi, jota tulkittiin sen ajan tai- de- ja moraalikäsitysten viitekehyksessä.

Lähinnä amerikkalaisten painos- tuksesta Japani lopulta kielsi shungan 1800-luvun lopulla, ja taiteilijat puoles- taan alkoivat suosia eurooppalaisen
maalaustaiteen tapaa esittää sukupuoli- suutta epäsuorasti symboliikan ja meta- forien kautta.

”Luonnollisen” ja kulttuurisesti tuote – tun välinen vastakkainasettelu romahtaa lopullisesti Luonnon luomat -nimisen sarjan houkuttaessa katsojan lumoutu- maan ristiinpukeutumiseen perustuvasta teatterista. ”Vain mies voi olla täydellinen nainen.” Tämä David Cronenbergin M. Butterfly elokuvasta poimittu lausahdus kääntyy vastakohdakseen, kun kuvaan ilmestyy merikapteenin univormuun pu- keutunut ja etäisyyteen määrätietoisesti tähyilevä Takarazuka -näyttelijätärtä muistuttava hahmo.

Päinvastoin kuin Kabukissa, Taka- razukassa naiset näyttelevät sekä nais- puoliset (musumeyaku ) että miespuoliset (otokoyaku ) roolit. Varsinkin -näyttelijättäret ovat nuorten naisten kiih- keän palvonnan kohteena. Katsomiseen liittyvä nautinto, jota ihailijat kokevat, tuskin heijastelee heteroseksuaalisen maskuliinisuuden tarpeita ja haluja.

Jyrkästi sukupuolittuneessa ja miesten dominoimassa japanilaisessa yhteiskunnassa Takarazuka raivaakin tilaa naissubjektiudelle ja sen myötä eri- tyiselle ”naisen katseelle”. Androgyyni- nen fantasia sallii naiskatsojan omaksua valtaa ja voimaa merkitsevän aseman, mikä ei ole mahdollista esimerkiksi Ka- bukin esittämässä karrikoidussa naiseu- den versiossa. Luonnon luomat -sarjan pysähtyneisyys kuitenkin etäännyttää katsojan ja estää kuvien helpon, vain seksuaaliseen eroon nojaavan tulkinnan.

Vaikka fetisismillä, voyeurismillä ja narsistisella samastumisella on tärkeä roolinsa myös näissä kuvissa, niiden rakentama nautintojen paradigma viittaa aktiiviseen, kokeilunhaluiseen ja itseään uudistavaan naisen haluun. Kuluneet konstruktiot samaa sukupuolta olevien romanssista eivät riitä selittämään tätä halua, ei myöskään käsitys naisen in- tohimosta asettua jonkun toisen halun kohteeksi.
Sama musta joka kehystää naisido- lien kasvoja synnyttää myös kokoelman täydellisen puhdasmuotoisia ja veden kiilloittamia simpukoita. Simpukat ojen- televat ulokkeitaan ja kiertyvät spiraaliin kuin galaksit, yhtä eläviä ja kuolleita sa- manaikaisesti. Ne kasvavat elegantisti itsensä ympärille, sisältä päin, suojaten keskiön kohtumaista tilaa.

Nämä klisheiset mietteet paljasta- vat juuri sen, mikä niiden olisi määrä peittää: luonnossa ei ole mysteerejä. Mysteeri on katsojan silmässä, jonka takana oudot eliöt lisääntyvät villisti, hampaat puhkeavat, korvat liikkuvat ja iholle kasvaa suomuja. Näin syntyvät kertomukset ihmisluonnosta, aina jo valmiiksi sukupuolitettuina ja oman kult- tuurinsa kuvana.