| |
|
| |
Musta tausta nostaa
täydelliset kasvot. Ne asetetaan kat-
sojan eteen kuin kuvauhri narsistisen
samastumisen alttarille. Kuten klassi-
sessa länsimaisessa elokuvassa, myös
1900-luvun japanilaisissa elokuvissa
ja TV-sarjoissa katsojan odotettiin sa-
mastuvan naiseuden stereotyyppiä to-
teuttavaan näyttelijättäreen. Naiskuvan
ideologinen sisältö miehen negaationa
rakentui perinteisten representaatio-
mallien kautta, jotka uusintavat suku
puolitettuja merkityksiä kulttuurisen ja
sosiaalisen järjestelmän sisällä.
Sarjassa Luonto katsojan silmäs-
sä japanilaisen näyttelijättären Tamao
Nakamuran ihailijavalokuvat saavat
selityksensä tämän (sekä japanilaisen
että länsimaisen) esittämisen tradition
ilmentymänä. Kameran ja ihanteellisen
minäkuvan välinen rakkaussuhde syntyy
visuaalisesta mielihyvästä, jota suhde
vastavuoroisesti myös tuottaa. Rakkaus
ihanneminään
olemuksessa.
Herkissä polymeerigravyyri-vedok-
sissa japanilaisen näyttelijän kasvot ve- filmitähden
toavat katsojaan intensiteetillä, joka te-
kee tyhjäksi stereotyyppisiin mielikuviin
liittyvän seksuaalisen esineellistämisen.
Japanilainen nainen joko geishana, am-
mattimaisena viihdyttäjänä, tai musume-
na, viattomana nukkevaimona, muuttuu
pelkästä kuvasta toimivaksi subjektiksi
näyttelijättären vaihtuvien luokka-, suku-
puoli- ja naisidentiteettien myötä.
Moninaisten roolien ja eleiden
merkitys jää kuitenkin ilmaan, sillä ne
eivät toista Hollywood-elokuvista tuttua,
loppua kohti sulkeutuvaa kerronnan
mallia. Näyttelijättären halun olemus
jää vaille selitystä, se ei järjesty niiden
koordinaattien mukaan, jotka asemoivat
eurooppalaisen naisen tietylle paikalle
euro-amerikkalaisissa merkitysjärjes-
telmässä. Tässä ehkä piilee syy siihen,
miksi länsimaisissa kertomuksissa itämainen nainen edelleenkin usein
kuva-
taan mysteerinä.
Jensenin kuvakompositioissa japa filmitähden -
nilainen näyttelijätär rinnastuu biologi
Ernst Haeckelin 1800-luvulla piirtämiin
luontotutkielmiin. Haeckelin tarve sys-
tematisoida orgaaninen elämä darvi-
nististen oppien mukaisesti lähentelee
pornografian
ruumiin yksityiskohtiin. Kasvien morfo-
logia piirtyy groteskeiksi ornamenteiksi,
jotka assosioituvat naisen kasvoihin, ja
synnyttävät mielikuvia vaarallisen viette-
levästä ja hallitsemattomasta luonnosta.
Mutta naisen kasvojen rinnastaminen
houkuttelevaan luonnonmuotoon nostaa
esiin muitakin kuvataiteen, tieteen ja
sukupuolimoraalin epäpyhään kolmi-
naisuuteen liittyviä muistumia, nimittäin
varhaismodernistisen maalaustaiteen ja
japanilaisen shungan.
1700-luvun populaarikulttuuriin
kuuluvat shunga -puupiirrokset ylistivät
estottomasti seksuaalisuutta elämänvoi-
mana, jota symbolisoivat liioitellun tar-
kasti kuvatut sekä miesten että naisensukuelimet. Kuningatar Victorian
ajan
Euroopassa shunga muuttui kaupalli-
sesta populaarikulttuurista taiteilijoiden
ja kirjailijoiden salaisesti keräilemäksi
pornotaiteeksi, jota tulkittiin sen ajan tai-
de- ja moraalikäsitysten viitekehyksessä.
Lähinnä amerikkalaisten painos-
tuksesta Japani lopulta kielsi shungan
1800-luvun lopulla, ja taiteilijat puoles-
taan alkoivat suosia eurooppalaisen
maalaustaiteen tapaa esittää sukupuoli-
suutta epäsuorasti symboliikan ja meta-
forien kautta.
”Luonnollisen” ja kulttuurisesti tuote -
tun välinen vastakkainasettelu romahtaa
lopullisesti Luonnon luomat -nimisen
sarjan houkuttaessa katsojan lumoutu-
maan ristiinpukeutumiseen perustuvasta
teatterista. ”Vain mies voi olla täydellinen
nainen.” Tämä David Cronenbergin M.
Butterfly elokuvasta poimittu lausahdus
kääntyy vastakohdakseen, kun kuvaan
ilmestyy merikapteenin univormuun pu-
keutunut ja etäisyyteen määrätietoisesti
tähyilevä Takarazuka -näyttelijätärtä
muistuttava hahmo.
Päinvastoin kuin Kabukissa, Taka-
razukassa naiset näyttelevät sekä nais-
puoliset (musumeyaku ) että miespuoliset
(otokoyaku ) roolit. Varsinkin
-näyttelijättäret ovat nuorten naisten kiih-
keän palvonnan kohteena. Katsomiseen
liittyvä nautinto, jota ihailijat kokevat,
tuskin heijastelee heteroseksuaalisen
maskuliinisuuden tarpeita ja haluja.
Jyrkästi sukupuolittuneessa ja
miesten dominoimassa japanilaisessa
yhteiskunnassa Takarazuka raivaakin
tilaa naissubjektiudelle ja sen myötä eri-
tyiselle ”naisen katseelle”. Androgyyni-
nen fantasia sallii naiskatsojan omaksua
valtaa ja voimaa merkitsevän aseman,
mikä ei ole mahdollista esimerkiksi Ka-
bukin esittämässä karrikoidussa naiseu-
den versiossa. Luonnon luomat -sarjan
pysähtyneisyys kuitenkin etäännyttää
katsojan ja estää kuvien helpon, vain
seksuaaliseen eroon nojaavan tulkinnan.
Vaikka fetisismillä, voyeurismillä ja
narsistisella samastumisella on tärkeä
roolinsa myös näissä kuvissa, niiden
rakentama nautintojen paradigma viittaa
aktiiviseen, kokeilunhaluiseen ja itseään
uudistavaan naisen haluun. Kuluneet
konstruktiot samaa sukupuolta olevien
romanssista eivät riitä selittämään tätä
halua, ei myöskään käsitys naisen in-
tohimosta asettua jonkun toisen halun
kohteeksi.
Sama musta joka kehystää naisido-
lien kasvoja synnyttää myös kokoelman
täydellisen puhdasmuotoisia ja veden
kiilloittamia simpukoita. Simpukat ojen-
televat ulokkeitaan ja kiertyvät spiraaliin
kuin galaksit, yhtä eläviä ja kuolleita sa-
manaikaisesti. Ne kasvavat elegantisti
itsensä ympärille, sisältä päin, suojaten
keskiön kohtumaista tilaa.
Nämä klisheiset mietteet paljasta-
vat juuri sen, mikä niiden olisi määrä
peittää: luonnossa ei ole mysteerejä.
Mysteeri on katsojan silmässä, jonka
takana oudot eliöt lisääntyvät villisti,
hampaat puhkeavat, korvat liikkuvat ja
iholle kasvaa suomuja. Näin syntyvät
kertomukset ihmisluonnosta, aina jo
valmiiksi sukupuolitettuina ja oman kult-
tuurinsa kuvana.
|
| |
 |
| |
