On hämmentävää kohdata toiseus, vieraan katse, joka yllättäen
kääntyy kohti, tulee kuvan pinnasta aivan lähelle ja ottaa kontaktin katsojan
omiin silmiin. Itämaisen naisen sulavan soikeisiin silmiin muodostuu katseiden kohtauspinta, läheinen mutta tutkimaton minuuden vyöhyke, mistä ei ole paluuta entiseen. Kaipuun ja ahdistuksen kiusaama katsoja näkee omien pelkojensa heijastuksia, sen mikä itsessä on kaikkein ominta ja kaikkein vierainta – halun
luopua, antautua kaaokselle, heittää pois ohjaimet ja taipua sen hohteen puoleen, joka sykkii muukalaisen ojennetulla kädellä.

Halu nähdä – ja tulla nähdyksi – halkaisee ruumiin, heittää osan sinne, toisen tänne ja jättää palaset hajalleen. Miltä tuntuu, kun muukalaisen kaikkivoivat silmät kartoittavat ruumista? Onko sen aiheuttama kipu myös kutsu? Millaista tuskaa ja nautintoa on katseen takana? Katseen, joka havaitsee ja hal-litsee maailman kokonaan, viimeiseen karvaan ja ihohuokoseen, pohjoisesta etelään ja lännestä itään, kunnes kaikki elollinen ja eloton on nimetty, pysäytetty merkkiin ja kiinnitetty painopaperille.