Byadmin
2011 Japani – henkilökohtaisia vastaavuksia tunteiden ilmaisussa – haastattelu JASU seminaariin – Leena Eerolainen
Japani – henkilökohtaisia vastaavaisuuksia tunteiden ilmaisussa
Haastattelu ja teksti: Leena Eerolainen
Anita Jensen valmistui vuonna 1985 Suomen taideakatemian koulusta kuvataiteilijaksi. 1990-luvun puolessavälissä hän lähti Japaniin ensimmäisen kerran Sasakawa-säätiön tukemana. Tämän jälkeen Jensen on käynyt monia japanilaisen traditionaalisen taiteen kursseja sekä Japanissa että Suomessa. Jensen myös opettaa Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa.
Anita Jensen tunnustautuu suureksi elokuvafaniksi. Kuvataiteilijana hän kertoo painottuneensa visuaalisuuteen ja sanattomaan viestintään, joten ei ole ihme, että myös ensikosketus Japaniin ja sen taiteisiin syntyi elokuvien kautta. 1970-luvun lopulla Jensen kävi elokuvakerhossa, jossa hän näki ensimmäiset japanilaiset elokuvansa. Näiden elokuvien välityksellä hän pääsi kosketuksiin täysin toisenlaisen estetiikan ja kulttuurin kanssa, ja Japani kummallisuuksineen jäi hautumaan mieleen.
Myös äidin suvun kautta Jensen kertoo tunteneensa kaukaista yhteyttä Japaniin. Hänen äidinisänsä toimi Sigurd Wettenhovi-Aspan, 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa toimineen taidemaalarin, palveluksessa Karjalohjalla. Wettenhovi-Aspa kehitteli tuolloin maalaamisen ohessa teorioita siitä, miten suomalaiset ovat sukua muun muassa japanilaisille ja egyptiläisille. Hän kirjoitti aiheesta kirjankin. ”Näin myös äitini kautta minulla oli hyvin etäinen ja outo linkki Japaniin. Silloin lähinnä muistan ajatelleeni, että kuka hullu tämänkaltaisia teorioita oikein kehittelee”, Jensen toteaa nauraen. Jensen inspiroitui Japanista toden teolla vasta 1990-luvun puolivälissä, kun hän ystävineen päätti hakea Sasakawa-säätiön apurahaa. Silloin kaikki oli vielä uutta ja jännittävää, sillä Japanin kulttuuri ei ollut silloin vielä niin yleistä ”käyttökamaa” kuin nykyään. Japanista ei tiedetty samalla tavalla kuin nykyään. Tuolloin heillä oli Japanissa myös yhteinen tuttu, monipuolinen taidegraafikko Tuula Moilanen, joka oli opiskellut jo pidemmän aikaa Kiotossa Seika-yliopistossa japanilaista vesiväripuupiirrosta. Hänen kauttaan Jensen ryhmineen pääsi tutustumaan moniin taideammattien edustajiin. Tätä ensikosketustaan japanilaisen kulttuurin kanssa paikan päällä Jensen kuvailee fyysisesti ja psyykkisesti kokonaisvaltaiseksi. Hän kertoo sairastuneensa fyysisesti huomattuaan, ettei oikein ymmärtänyt mitään ja ettei pystynyt hallitsemaan kaikkea uutta. Kuitenkin samaan aikaan kokemus oli niin lumoava ja kiehtova, että Jensen tunsi pakkoa saada tästä kummallisesta maasta jotain selkoa.
”Taiteilijana haen ja yritän tavoittaa koko ajan omaa syvintä itseäni ja siihen tarvitsen peilipintoja ja kaikupohjia erilaisista ilmiöistä, paikoista ja ihmisistä. Nykyään Japani ja sen kulttuuri toimivat minulle sellaisina. Olen huomaamattani joutunut tilanteeseen, että kaikki työni liittyvät Japaniin montaa eri kautta”, Jensen kuvailee saamiaan vaikutteita. Taiteellaan hän haluaa selvittää erilaisuuksia ja yhtymäkohtia lännen ja idän, Suomen ja Japanin, välillä. Odotetusti, erilaisuuksien määrä kuitenkin lyö päälle ensimmäisenä, mutta heti sen jälkeen alkaa yhtymäkohtien etsintä ja löytyminen.
Jensen löysi Japanista henkilökohtaisia vastaavuuksia tunnemaailman ilmaisemisessa, esimerkiksi Japanin kulttuurin muodollisuuden suhteessa Suomen epämuodollisuuteen. Jensen itse on nainen, jolla on voimakkaat tunteet, mutta joka omaa samalla myös suurta pidättyväisyyttä. Tälle psyykkiselle rakenteelleen hän tunsi löytävänsä vastakaikua Japanista. Siellä kaikki näyttävät olevan kylmän rauhallisia, mutta erilaisissa kulttuurillisissa ilmaisuissa tulevat pinnan alta esiin kaikki voimakkaat tunteet, kuten esimerkiksi kauhu ja pelko. ”Ja vielä viimeisen päälle esteettisesti!” Jensen huudahtaa. Tämä hiottu esitystyyli iski Jenseniin, sillä hän on ymmärtänyt itsessään olevan paljon asioita, mitä haluaa pitää piilossa. ”Ymmärsin, että vaikka japanilaiset ovat ulkopuolisesti cool, silti heidän tunteensa ja arvomaailmansa tulevat esille voimakkaasti symboliikan kautta. Löysin sieltä siis esittämistavan, joka sopii minulle täydellisesti”, Jensen sanoo.
Jensen on toiminut Taideteollisessa korkeakoulussa opettajana jo pitkään. Hänen mukaansa Japani-buumi näkyy myös siellä: siinä missä 1990-luvulla nuoret piirsivät länsimaalaisittain, piirtää moni nykyään japanilaisittain. Buumin ja siihen liittyvien animen ja mangan suosion syyksi Jensen näkee samoja asioita, mitkä olivat hänen innostuksensa lähteinä: vierauden kohtaaminen tuttuudessa ja noiden kahden suhteen tutkiminen. ”Lisäksi mangassa on varmasti kysymys tunteiden esittämisestä ja tarinankertomisesta – ehkä jopa opettavaisten tarinoiden kertomisesta”, hän pohtii. Suomessa esimerkiksi Hayao Miyazakin piirretyt ovat saavuttaneet suuren suosion. Niissä Jensen näkee myös tietynlaisen opettavaisen sadun elementin, joka saa nuoret ihastumaan japanilaiseen kulttuuriin laajemminkin. Maailmanlaajuisten katastrofien käsittely ja onnellinen loppu käsiteltynä ripauksella eksotiikkaa – resepti menestykselle on valmis. ”Disney-tarinat ovat paljon lällympiä”, nauraa Jensen. Länsimaat hurmanneiden animetarinoiden takana on varmasti syvällisempi ihmiselämän ymmärrys, joka tuodaan esiin paremmin. Näin ollen koko elämä tuntuu isommalta. Japanilaisissa piirretyissä on aina nykymaailma ja jokin historiallinen elementti samassa. Ne ovat kontaktissa luontoon ja maapalloon. Ne eivät ole liian yksilökeskeisiä, vaan käsittelevät aina isompaa kokonaisuutta isommalla otteella. Tässä Jensen kuitenkin muistuttaa meitä oman kulttuurimme vaikutuksista omaksumistapaamme: ”Tietenkin japanilaiset näkevät piirretyt eri lailla kuin mitä me katsomme oman historiamme kautta.”
Omissa töissään Jensen on käyttänyt muun muassa vanhoja kabuki- ja nō-näyttelijöiden valokuvia. Tämä kertoo myös hänen syvästä suhteestaan esittäviin taiteisiin ja niiden visuaalisuuteen. Hän on myös kiinnostunut korealaisista nykyelokuvista. Kansojen erilaisuudesta huolimatta elokuvissa tulee esille monia samankaltaisia teemoja, kuten fyysisyyden ja kuoleman kohtaaminen tavoilla, jota suomalaisessa populaarikulttuurissa harvoin näkee. Myös mangassa Jensen näkee tietynlaisen viattomuuden ulottuvuuden, vaikka itse aihe olisi jopa kammottava. ”On kauhean loogista, että manga ulottuu joka elämänalueelle. Japanissa on niin eri tapa suhtautua kaikkeen, esimerkiksi seksuaalisuuteen. Täällä meillä on aina uskonnollinen ja kieltävä/salliva ymmärrys. Japanissa seksuaalisuus on tietyllä tavalla viatonta, ja siksi myös perversioissa on tietynlaista viattomuutta.” Mangan Jensen kokee siis aivan omanlaisenaan estetiikkana.
Yhdistäviäkin tekijöitä Jensenin mukaan löytyy suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin väliltä. Vielä nykyaikana Suomessa shamanismi, animismi ja luonnon henget ovat yksilöä lähellä, vaikka niin ei välttämättä ajatella. Jos suomalainen viedään metsän keskellä olevaan onseniin, hän kokee tuttuutta. Hän kokee ymmärtävänsä asian ytimen. ”Läheisyyden tunne japanilaisen kulttuurin kanssa tulee ihon ja tuntemusten kautta”, Jensen hymyilee. Hän näkee yhteyden tässä siihen, miksi japanilaiset voivat kokea ihania elämyksiä Suomessa, vaikka pyörisivät vain tuiki tavallisessa ympäristössä. ”Meillä on juuri se eksotiikka, mitä japanilaiset hakevat, mutta silti se tuttuus”, Jensen sanoo ilman epäilyksen häivääkään. ”Ja siksi on tylsää, että suurin osa turisteista jää vain Helsinkiin.”
Jensen kuvailee olevansa malliesimerkki visuaalisesta ihmisestä, joka ”ei ole niin ollenkaan kieli-ihmisiä”. Kuitenkin Japani-innostus päätyi siihen pisteeseen, että noin kolme vuotta sitten hän alkoi opiskella japania työväenopistossa. Nyt viimeisenä parina vuotena hän on käynyt kesäyliopistossa. Opiskelu on tuottanut tulosta, sillä viime syysmatkallaan Jensen kertoo saaneensa jälleen uusia elämyksiä, mutta ensimmäistä kertaa kielen ansiosta. ”Se, että pystyin lukemaan edes joitain asioita, oli todella miellyttävä peruskokemus. Vaikka en ymmärrä vieläkään mitään monimutkaista, olin ennen se vieras joka ei ymmärtänyt mitään”, hän hymyilee. Kielen osaamisen tärkeyden Jensen huomasi heti. Yrittämällä puhua japania saa aivan erilaisen kontaktin ihmisiin. Aikaisemmin kommunikaatio on jäänyt todella kevyeksi, jos japanilaiset keskustelukumppanit eivät ole puhuneet englantia. Ja vaikka Jensen myhäilee osaavansa vain perusasioita, tuntuu niiden kommunikointi ihanalta. ”Kymmenen vuotta meni niin, että koin kynnyksen aivan liian korkeana. Ajattelin etten ikinä opi kirjoittamaan”, hän sanoo, jatkaen että häntä ei haittaa pätkääkään se, että hän on yli viisikymppinen ja muut ovat nuoria. ”On fantastista, miten oppii lukemaan esimerkiksi ruokalistaa!”
Jensen kokee, että Suomessa olisi tarvetta japanin opettajille. Se kuitenkin vaatisi kurssien elävöittämistä niin, että kieli olisi vielä enemmän sidottu kulttuurin opetukseen. ”Tekemisen kautta voisi oppia kieltä”, Jensen pohtii. Jo alkeisopetuksessa hän näkee suggestopedisen lähestymistavan hyödyllisyyden. Nykyään suggestopediselle japanin kurssille mentäessä tulisi jo osata niin paljon itse kieltä, ettei huonommilla ole mitään asiaa sinne. Jensen pohtii myös mahdollisuutta järjestää eri alojen erityiskursseja: voisi olla esimerkiksi mangakursseja, joissa mangan ympärille luodaan kielen opetusohjelma. Mutta tämä edellyttäisi myös sitä, että tietyille alueille erikoistuneita ihmisiä valmistuisi entistä enemmän.
Mahtavaa olisi Jensenin mukaan se, jos Japaniin voisi päästä kyseisille ”tekemällä opit” -kielikursseille. ”Miksei sellaisia järjestetä? Se olisi aivan upeaa!” hän innostuu. Kuukauden tai kahden opiskelu kohdemaassa saisi kielitaidon varmasti uusiin ulottuvuuksiin. ”Esimerkiksi kuvataiteilijoiden keskuudessa tällaiselle olisi varmasti kysyntää! Tietäisin heti ainakin kymmenen ihmistä, jotka voisivat lähteä Japaniin kahdeksi kuukaudeksi. Heitä kiinnostaa se kulttuuri, heitä kiinnostaa se tekeminen siellä. Ja siihen kun liitettäisiin kielen perusopiskelu, niin se olisi lähellä täydellisyyttä.”
Toisena kielenoppimisen muotona ja mahdollisuutena Jensen pohtii niin sanottua ”alavaihtoa”. Japanilaisia taiteilijoita voisi kiinnostaa vastavuoroinen vaihto-ohjelma, jossa he voisivat tulla Suomeen. Jensen näkee, että myös rahoitusta löytyisi takuulla sekä täältä että Japanista. Jo nykyään kuvataiteilijat hakeutuvat ”vaihtoon” japanilaisresidensseihin, joissa tehdään töitä pienryhmissä ja näytetään omia työskentelytapoja ryhmän muille henkilöille. ”Voin kuvitella, että tästä voisi rakentaa jonkun uuden virallisen mallin”, Jensen ideoi.
Nykyiset kuvataiteilijat ovat olleet innostuneita Japanista jo noin viidentoista vuoden ajan, sekä Suomessa että muuallakin maailmassa. Jensenin mukaan kaikki haluavat Japaniin, koska siellä on mahdollisuus nähdä ja oppia vanhoja kiehtovia käsityöperinteitä yhdessä nykyteknologian uusimpien viritysten kanssa. Lisäksi käytössä on täysin erilainen esteettisten arvojen koodisto. Nykymuotoilussa ja kuvataiteessa on Jensenin mukaan välillä vaikea erottaa, missä menee japanilaisuuden ja suomalaisuuden ero. ”Uskon että nykyiset kaksikymppiset kuvataiteilijat tuovat tulevaisuudessa yhä enemmän japanilaista ilmaisua kuvataiteeseen. Japanilaisuus on jo nähtävissä kolmi- nelikymppisten töissä.” Etenkin isojen näyttelyiden jälkeen ihmiset ikään kuin saavat luvan alkaa käyttää tietynlaista ilmaisua. Kuvataiteen alalla on myös tietenkin monta eri alakategoriaa. Esimerkiksi japanilainen vesiväripuupiirros on Suomessa tullut erittäin suosituksi taidegrafiikan muodoksi Kari Laitisen, Tuula Moilasen ja Antti Tantun myös kansainvälisesti tunnetun ja suositun Puupiirroksen taito –kirjan julkaisun jälkeen.
Alun perin japanilaisvaikutteinen puupiirros tuli Suomeen Keski-Euroopasta Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin kautta. Japanilaiset perinteiset paperinvalmistajat ja nykyiset paperitaiteilijat ovat myös tulleet tutuiksi jo parinkymmenen vuoden ajalta, kurssien ja näyttelyiden välityksellä. Japanilaistyylinen kirjansidonta ja paperinvalmistus washi-tekniikalla ovat saaneet jo muutaman suomalaisen ammattilaisenkin. Myös japanilaiset valokuvaajat ovat tulleet tunnetuiksi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Jensen uskoo, että he ovat vaikuttaneet suomalaisten ilmaisuun. Heidän töissään on nähtävissä juuri seksuaalisuuden ja väkivallan hyvinkin rajua esittämistä. ”Japanissa on aina ollut nähtävissä julmuuden esittäminen, tietynlainen ’julmuuden estetiikka’. Meillä se on vasta tullut esille kuvataiteessa viimeisenä kymmenenä vuotena.”
Jensen nauraa, että ei oikeastaan tiedä, mitä Itä-Aasian tutkimuksen pääaineopiskelijat tekevät. Omalla alallaan hän näkee suuren tarpeen juuri sellaisille ihmisille, joilla on käsitystä sekä suomalaisesta että japanilaisesta kulttuurista. Se, että ei omaisi ennakkokäsitystä taiteesta, ei Jensenin mukaan haittaisi. ”Tällä alueella tarvitaan henkilöitä vahvistamaan suhteitamme. Nykyään meillä on Tuula Moilanen, joka on järjestänyt valtavasti asioita. Mitä voisikaan tehdä kymmenen sellaista ihmistä?” hän innostuu. ”Toisilla aloilla on tarvetta ehkä erilaisille ihmisille ja kyvyille, mutta meidän alallamme tarvitsisimme juuri kulttuuriorganisaattoreita. Buumi on vasta alkamassa”, toteaa Jensen päättäväisesti. Aalto-yliopiston taideteolliseen korkeakouluun tulee paljon japanilaisia jatko-opiskelijoita, ja yhdessä Kuvataideakatemian kanssa ajetaan mahdollisuutta saada enemmän suomalaisia jatko-opiskelijoita Japaniin. Kuvataiteen alalla ei vielä ole ollut paljoa opiskelijavaihtoja Suomesta Japaniin, mutta jos Anita Jensen saisi päättää, hän näkisi tulevaisuuden toisin.
14 Suggestopedinen kielenopetus on bulgarialaisen psykiatrin ja professorin Georgi Lozanovin vieraan kielen oppimiseksi kehittämä menetelmä, jossa omaksutaan tietoja, taitoja ja elämyksiä kokonaisvaltaisesti kaikkien aistien ja mielikuvaprosessien kautta. Tämän jälkeen niitä aktivoidaan oman elämyksen, kokemuksen ja ymmärryksen kautta.