2008 – Unia Järjestykestä

Byadmin

2008 – Unia Järjestykestä

2008 – Unia Järjestykestä Galleria Uusitalossa 3.4-4.5.2008

Matkalla

Anita Jensen on viimeisten 15 vuoden aikana matkustellut Japanissa muutaman kuukauden jaksoissa useamman kerran, ja näiden matkojen seuraukset hänen työskentelyynsä ovat taas nähtävillä myös tässä näyttelyssä.

Palattuaan juuri viimeiseltä 2:den kuukauden työskentelyjaksolta 2007-8 vuodenvaihteessa Kiotosta hän on valmistanut tämän näyttelyn työt.
Nämä teokset joissa on mm. uudelleen käytetty sekä länsimaisia, että Japanilaisia vanhoja valokuvia ja tietosanakirjoja ja eri tieteenalojen kirjoja , ovat kuitenkin valmistuneet viimevuoden puolella ja vasta vedostettu matkan jälkeen valmiiksi.

Seuraava työskentelymatka on vuoden 2009 keväällä jolloin hän on menossa jatkamaan työskentelyään; pigmentti vedostamista ja gravyyritekniikkaa Kurashiki yliopistoon kutsuttuna. Tarkoituksenaan kokeilla paikallisten ammattilaisten kanssa pigmenttivedostamista perinteisille Japanilaisille papereille joita kehitetään tällä hetkellä juuri pigmenttivedostamiseen soveltuviksi eri valmistajien toimesta.
Samalla hän valmistelee suurempaa työkokonaisuutta omista töistään esitettäväksi Seika Yliopiston näyttelytiloissa Kiotossa 2010 aikana.

Arvoituksellisuus ja ymmärrys

Anita Jensenin tämänkertainen näyttely nimeltään Unia Järjestyksestä, koostuu töistä jotka ovat esimerkkejä useammasta sarjasta Surrealistisia Fotomontaaseja jotka on toteutettu suurikokoisina pigmenttivedoksina Hahnemuhle FineArt Inkjet Paperille. Jotka on pohjustettu alumiinilevyille.

Näissä teoksissaan Jensen uudelleen tulkitsee ja kommentoi ihmisen ikiaikaista tarvetta etsiä elämän merkitystä välineinään tiede, uskonto, uskomukset, myytit, sadut, taide, psykoanalyysi, unientulkinta, ennustukset jne…

”Näille kaikille näen yhteisinä tekijöinä varsinkin; nimeämisen, luokittelun, järjestelyn, lajittelun ja arvottamisen ja siis paradoksaalisen halun niiden kautta asioiden / elämän haltuun ottamiseen ja hallitsemiseen. Juuri nämä ovat tämänkertaisen tarkasteluni kohteena”.

Hämmennyksen estetiikka

Välineinään surrealismille ominaiset lähestymistavat ja työmetodit ovat käytössä myös tällä kertaa. Kuten; Unen ja valvetilan vastakkain asettelu, kahden enemmän tai vähemmän kaukaisen realiteetin kohtaaminen, tarve nähdä todellisuus uusin silmin” ja ”kuin ensimmäistä kertaa”, ja lopulta usko Runouden ja Mielikuvituksen vapauttavaan ja ymmärtävään voimaan järjen kapea-alaisuuden kahleista.

Näin Anita Jensen jatkaa oman kuvakielensä kartoittamista ja samalla kertaa houkuttelee ja ojentaa avaimet katsojille heidän omiin tulkintoihinsa.

Väliotsikot ja Surrealismin kuvaukset Kirjasta: Runous Raivo Rakkaus / Timo Kaitaro Gaudeamus 2001

Näyttelyarvio: Katseen suunnista / Otso Kantokorpi
Opiskelin aikoinani yliopistolla kulttuuriantropologiaa pääaineenani. Valmistahan siitä ei tullut, mutta yhden viisauden opin: mitä enemmän toista tutkii, sitä enemmän itseään ymmärtää. Tällaista metodiahan länsimaiset taiteilijat ovat käyttäneet maailman sivu, kuka afrikkalaisia naamioita keräten, kuka Tahitille matkustaen, kuka Kaukasuksen vuoristoissa vaellellen, mutta yhteistä tälle toiminnalle on ollut tietty kritiikittömyys. Vieraat kulttuurit ovat yleensä saaneet toimia lopultakin lähinnä vain visuaalisten virikkeiden antajina. Paul Klee (1879–1940) esimerkiksi kertoo päiväkirjoissaan oppineensa valon merkityksen vasta Pohjois-Afrikassa.

Taidegraafikko Anita Jensen (s. 1957) on jo vuosia pohtinut kulttuurien kohtaamisessa syntyvän katseen suuntaa ja sisältöä. Hän on jo viidentoista vuoden ajanut matkustellut Japanissa ja viettänyt siellä pidempiä ajanjaksoja.

Jensenin materiaalina ovat vanhat valokuvat ja vanha tietokirjallisuus, jonka ihmistä eri tavoin luokittelevaa aineistoa hän yhdistelee surreaalissävyisesti erilaiseen valokuvamateriaaliin. Jensen lähestyy työssään suuria kertomuksia, myyttejä, uskomuksia ja tiedon järjestelmiä, mutta hän ei kuvita niitä, vaan asettaa ne kriittisen tarkastelun alle. Hän on kiinnostunut siitä, miten ihminen on nimennyt, luokitellut, järjestellyt, lajitellut ja arvottanut asioita ja elämää ja yrittänyt toimillaan ottaa niitä haltuun.

Jensenin metodi ei ole kuitenkaan mitään suoraa postkoloniaalista kritiikkiä. Hän on muovannut työnsä edetessä omaa surreaalista poetiikkaansa, joka jää aina vähän arvoitukselliseksi. Hänen töissään on jotain unen kaltaista – tai ehkä pikemminkin valveen ja unen välisen hämärän tilan kaltaista – outoa kauneutta, joka ei ole sievää ja joka saattaa olla myös vähän pelottavaa ja kummallista.

Tällä hän tavoittaa epäilemättä myös jotain perijapanilaista. Olen vain kerran käynyt vuosia sitten Japanissa, mutta päällimmäinen muisto on vieläkin se äärimmäisen järjestyksen ja pinnan alla olevan voimakkaan kaaoksen taistelu, joka japanilaisen kulttuurin kasvateista tuntuu henkivän. Jotain sairastakin siinä tuntuu olevan. Näin on Jensenin töidenkin laita. Ne ovat samalla äärimmäisen herkkiä ja kauniita, mitä tukee vielä hänen virtuoosimainen tekniikkansa, mutta samalla ne jättävät katsojalle omalla tavallaan jopa puistattavia jälkikuvia. Juuri tässä niiden voima piileekin. Jensenin kuvamaailmaan uppoutuminen ei ole viihteellinen kokemus. Hän ei yritä miellyttää.

Tutkiessaan representaatiota Jensen ei tutki vain kuvataiteeseen liittyviä ”harmittomia” asioita vaan sitä, miten me olemme rakentaneet kuvaamme maailmasta ja muista ihmisistä ja varsinkin toisesta – myös siitä, miten miehet ovat rakentaneet kuvaa naisesta. Näin taiteilija on mukana siinä purkamisen ja rakentamisen vuoropuhelussa, jota joku on uskaltanut optimistiseksi nimittää dialektiikaksi. Jensen uskoo siihen, että ”runoudella ja mielikuvituksella olisi vapauttava ja ymmärtävä voima järjen kapea-alaisuuden kahleista”. Hänen näyttelyssään on ainakin hetkellisesti helppo olla myötäuskovainen. Jos katsoja vain uskaltaa antaa niiden pienten liikahdusten tapahtua, ovat hänen teoksensa oiva apuneuvo siihen.