Kuvakieleni rakentuu voimakkaasti sisäisen maailmankuvani kautta. Käytän Japanilaisen kulttuurin eräitä ilmenemismuotoja itselleni peilinä, jonka avulla voin sekä tunnistaa, kyseenalaistaa ja uudelleen rakentaa omaa identiteettiäni, ja näin työskentelemällä voin  yrittää muuttaa yksityiset ja henkilökohtaiset muistot , tunteet ja kokemukset julkisiksi ja yhteisiksi. Näin koitan  tavoittaa toisen ihmisen.

Matkustamalla konkreettisesti ja henkisesti näiden kahden kulttuurin välillä, voin jatkuvasti tunnistaa psyykkisiä yhtäläisyyksiä ilmiselvien erilaisuuksien takaa. Samalla, matkalla olon hedelmällinen tila saa aikaan ”itsensä tunnistamisen” ja” uudelleen löytämisen” ilmapiirin, joka tuottaa runsaasti itselleni merkitykselliseltä tuntuvaa kuvastoa.

Yhdistämällä elementtejä kaukaisesta ja vieraasta ”toisesta” kulttuurista, hyvin läheisiin ja henkilökohtaisiin kuviin, on ollut mahdollista saada myös jatkuvasti uusia näkökulmia omaan työskentelyyn.

Luonnon ja kulttuurin välimaastossa

Luonnonilmiöiden ja ihmiselämän välisten yhteyksien tiedostaminen ja intuitiivisen  ymmärryksen herättäminen luonnollisesta järjestyksestä , myös katsojassa, on yksi perimmäisistä kuvan tekemiseni päämääristä.
Siispä läntisten ja itäisten luontokäsityksen vertaaminen onkin kiinnostanut pitkään

”Ihminen on samalla sekä luonnontuote, että kulttuurinen olento  Siihen millaiseksi tämä jännite muodostuu vaikuttaa ennen kaikkea luonnonmaantieteelliset olosuhteet, asenteemme niihin ja käsityksemme maailmasta. Lännessä on Platonista lähtien ollut ominaista ruumiin ja hengen vastakkainasettelu, joka kärjistyy Descartesin ajattelussa. Sama dikotomisuus on määrittänyt muitakin käsitepareja, kuten luonto-kulttuuri, mies-nainen, julkinen-yksityinen, hyvä-paha.
Kaksinaisuudelle on ollut tyypillistä jäykät valta ja arvohiererkiat; esimerkiksi ihmistä on pidetty luonnon herrana, joka on saanut vapaasti hyödyntää muuta luomakuntaa. Viimeisen sadan vuoden aikana perinteisen ajattelun rinnalle on vakiintunut myös toisenlaisia näkemyksiä. Tunnetuimpia näistä ovat Ludwig Feuerbachin, Martin Heideggerin, Maurice Merleau-Ponty ja Martin Buberin esittämät ajatukset oman ruumiin, toisen ihmisen ja maaperän tärkeydestä.
Japanissa ihmisen suhde luontoon ei perustu dualismille. Sen tilalla on lähes symbioottinen suhtautuminen luonnolliseen ympäristöön.
Perustan japanilaiselle luontosuhteelle antoi Japanin alkuperäinen kansanusko shintolaisuus. Se pohjautuu animismiin eli luonnon sieluttamiseen; luonto on täynnä jumalolentoja(kami) ja niiden uskotaan viihtyvän erityisesti luonnonkauniissa puissa, joissa, kivissä ja vuorissa .Ihmisen osana on sulautua harmonisesti ympäristöön ja tätä suurempaan kosmokseen. Holistisuutta, harmoniaa ja tasapainoa ihmisen ja luonnon välillä ovat painottaneet myös muut uskonnolliset ja filosofiset virtaukset; budhalaisuus, taolaisuus ja kunfutselaisuus”

Lainaus Anu Mannonen; Tatuoitu Ruumis:Luonnon ja Kulttuurin välimaastossa, Sauna-Furo/ Japanilaisen kulttuurin ystävät/ Hashi no: 19

Kasvi- ja eläinkunta

Omissa kuvissani läntisen- ja itäisen luontosuhteen yhdistämisestä on esimerkkinä  eläimet jotka perinteisesti lännessä on tulkittu viittaavan uniin ja alitajuntaan, vaistoihin ja vietteihin, mutta itäisissä  kulttuureissa ne edustavat myös hedelmällisyyttä ja elämää antavia voimia.

 Japanissa henkistä kasvua puolestaan on edustanut kasvit jotka  kantavat ikiaikaista symboliikkaa itämisestä, versomisesta, juurtumisesta, kasvusta, kukkimisesta, hedelmöitymisestä, lakastumisesta, kuihtumisesta ja kuolemisesta; elämän kiertokulusta.

Äly ja tunne

Länsimainen ajattelu on dikotomisuudessaan pakonomaisesti yrittänyt todistaa  myös älyn ja tunteen toisensa  poissulkeviksi vastapooleiksi. Mutta koska tunteeseen pohjautuu lopulta ihmisen varsinaiset  merkitykselliset valinnat,  koitan myös työskentelyssäni kuljettaa rintarinnan hyvin voimakkaita tunteita ja tunnetiloja yhdessä älyllisen pohdiskelun kanssa. Exhibitionismia ja suoran tuskan purkamista koitan välttää.

Kasvot peilissä /  Katseen voima/ Peittää ja paljastaa

Töissäni kasvojen edessä olevat, suoran katsekontaktin estävät jättiläis suuret kasvit, siemenet, kukat, koirien ruuaksi tarkoitetut sian korvat ja nahkan palat, muuttavat

peilistä näkyvät ihanteelliset roolihenkilöiden/filmitähtien kasvot groteskeiksi paljastaviksi naamioiksi joiden kauneuden ja näennäisen täydellisyyden ja helppouden takaa tuleekin esiin voimakas, jopa anarkistinen tunne ja filosofia, joka suhtautuu kriittisesti nykyisiin arvoihin. Luonto näyttää myös tuhoavan puolensa.

On siis kysymys vaikeudesta  kohdata toinen ihminen ja samalla hänen kauttaan tunnistaa ja hyväksyä  itsensä ja omat tunteensa  ja sitä kautta tulla tietoiseksi ihmisenä olemisen kaikista puolista,  myös kivusta,  elämän rajallisuudesta ja katoavuudesta. Katseiden kohtaamisessa voi myös tapahtua  uusien mahdollisuuksien aukeaminen, josta versoaa uusi elämän mahdollisuus ja usko elämän kannattelevaan voimaan.

Of The Myth of Narcissos;
”True, whoever looks into the mirror of the water will see first of all his own face. Whoever goes to himself  risk a confrontation with himself. The mirror does not flatter, it faitfully shows whatever looks into it;  namely, the face we never show to the world because we cover it with the persona, the mask of the actor. But the mirror lies behind the mask and showes the true face.”
Lainaus on  C.G. Jungilta jossa on ilmaistu jotain oleellista,  jota koitan omissakin töissäni tuoda esille.

Taidegrafiikan tekniikat apuvälineenä avaamassa tiedostamattoman ovia

Vuosien aikana olen koettanut löytää grafiikan alueelta itselleni sopivia työskentelytapoja ja tekniikoiden sovellutuksia, jotka antaisivat mahdollisuuden myös spontaanimmalle työskentelylle. Olen aikaisemmin löytänyt niitä mm. sokeriakvatintan parista. käyttäen sitä mm. tahratestinomaisesti laattoja valmistamistaen, ja siten omia valintojani testaten . 90-luvun puolivälistä alkaen olen käyttänyt samaan tarkoitukseen valokuvaa; intuitiiviseen kuvaamiseen ja runsaan kuvamateriaalin keräämiseen ja jatkotyöskentelyyn erilaisilla gravyyritekniikoilla. Olen työskennellyt myös isommassa koossa yhdistelmillä joissa olen valottanut kuvia valotusemulsiolla käsitellyille papereille ja jatkaen mm. maalaten. Taidegrafiikkaan yleensä liittyy paljon teknistä hallintaa, jonka kurissa pitämiseksi on siis keksittävä ratkaisuja, että se pysyisi palvelijana varsinaisten ideoiden toteuttamiseksi.
Runsaan kuva-aineiston keskellä, omia valintoja testaamalla, merkityksiä etsien, sattumalle ja spontaaniudelle tilaa antaen, koetan hahmottaa omaa ”alkukieltäni” joka tiedostamattomastani nousee, unien, analyysin ja taiteen tekemisen avulla.

Jyväskylän 10 s Grafiikan triennaali luetteloon teksti  2002/ Anita Jensen