2018 Tuokiokuvia elaman teatterista Minna Eväsoja

2018 Tuokiokuvia elaman teatterista Minna Eväsoja

TUOKIOKUVIA ELÄMÄN TEATTERISTA

Anita Jensen on töidensä kautta luonut eteemme elämän teatterin, jonka pää- ja sivurooleissa pääsemme mukaan jakamaan tuokioita ohikiitävien hetkien virrassa. Töissä korostuvat voimakkaina ajan hetkellisyys, deformaatio ja japanilaisen kauneuden muodot monine variaatioineen.

Anita Jensen on onnistunut kuvaamaan japanilaiselle kulttuurille, taiteille ja estetiikalle olennaista ydintä. Tämä ydin tulee hänen töissään ilmi ohikiitävissä hetkissä ja esteettisissä huipuissa ja avautuu kirkkaana tiedostamattomana tai täydellisen hallittuna tietoisuutena, yllättävissä ilmenemismuodoissaan. Perinteiset japanilaiset esteettiset käsitteet kuihtuneen ja lakastuneen kauneudesta sekä hienostuneen ja groteskin liitosta toistuvat läpi koko hänen tuotantonsa. Nämä esteettiset ääripäät tai ”rinnakkain asettelu” luovat Jensenin töihin erityistä jännitettä, joka ilmenee myös ennakkoluulottomuutena ja uteliaisuutena, ja mahdollistaa japanilaisen kulttuurin sekä taiteiden tarkastelun uusista, mutta myös yllättävistä näkökulmista.

Toisaalta Jensenin töissä korostuvat japanilaiselle yhteiskunnalle ominainen polaarisuus, vieras ja oma, sekä niiden luonnollinen liitto. Japanilainen kulttuuri ja kauneus avautuvat uudella tavalla selkeänä ja teeskentelemättömänä, mutta ne saavat lisää vivahteita Jensenin vahvasti suomalaisesta, voimakkaasta ilmaisullisuudesta. Työt ovat kuin ovisilmä, tirkistysaukko, toiseen aikaan, paikkaan ja elettyihin hetkiin, joiden tunnelmiin katsoja pääsee ulkopuolisena tarkkailijana mukaan.

Teatteri

Japanilaisessa yhteiskunnassa jokainen on jossain roolissa koko ajan, ja sitä pidetään täysin luonnollisena asiana. Sisäryhmälle, uchi, puhutaan ja käyttäydytään sosiaalisissa suhteissa eritavalla kuin ulkoryhmälle, soto. Ihmisellä on eri rooli naapureiden keskuudessa, lähikaupassa, harrasteryhmässä tai työyhteisössä. Japanilaisessa kulttuurissa kasvetaan eri rooleihin, ja toiminta on tiedostamatonta, mutta opittu tapa olla sosiaalisissa suhteissa. Astumalla tiettyyn rooliin tietyissä paikoissa ja tiettyinä hetkinä on myös toisen kunnioittamista ja huomioon ottamista. Roolit vahvistavat sosiaalisia suhteita ja luovat turvalliset rajat kaikelle kanssakäymiselle.

Tämän päivän japanilaisessa populaarikulttuurissa on myös erilaisia rooleja: cosplayssä pukeudutaan tunnettujen mangojen ja anime-elokuvien hahmoiksi, kun taas katumuodissa gyaru-roolipukeutuminen lähentelee fantasiaa niin vaatetuksessa, meikeissä kuin kampauksissa. Aamulla nuoret naiset ovat kuin suoraan kalliiden ranskalaisten muotilehtien sivuilta, mutta nuorten suosimilla alueilla kadut täyttyvät iltaisin vapaa-ajan muodikkaasta fantasiapukeutumisesta. Näissä asuissa ei mennä työpaikalle, vaan roolit ovat avain toiseen maailmaan ja toiseen minuuteen, jossa kaikki on mahdollista ja reaalimaailman tiukoista normeista vapaata.

Elämä ulkomaalaisena Japanissa on myös eräänlainen elämän teatteri, jossa sosiaaliset roolit tulee ottaa ja sisäistää, jotta tulisi hyväksytyksi ja pääsisi osaksi sisäryhmää. Anita Jensenin elämän teatteri ei ole kuitenkaan sopeutumista vaan näyttämö, jolle hän nostaa tutun ja vieraan, eri maailmoista yhtä aikaa. Tästä kohtaamisesta syntyy mielenkiintoista kulttuurista vuoropuhelua ja uusia oivalluksia.

Anita Jensenin taide luo yllättävän yhtymäkohdan perinteiseen japanilaiseen teatteriin. Molemmat avaavat tuokiokuvia aikaan ja hetkeen. Vanhojen kirjojen ja lakastuneiden lehtien muodostama esirippu kertoo omaa tarinaansa, ja näyttämöllä tarkastelun keskiössä oleva kuva kertoo omaa tarinaansa. Kuvissa ihmiset ovat aina jossakin roolissa: kuvissa on joko näyttelijöitä tai lavastettuja studiokuvia kauniista naisista, tai kuvat kertovat tavallisten perheiden arjesta valikoituina perhealbumeiden kätköistä. Värimaailma on kuin kabuki-teatterin esiripusta: punaista, ruskeaa, vihreää, keltaista ja mustaa, mikä yhä edelleen voimistaa mielikuvaa teatterista.

Jensenin elämän teatterissa yhdistyy kaksi maailmaa; toinen on reaalimaailma valokuvissa ja toinen ajan ja tilan tuolla puolen. Kabuki-teatteria vanhemmassa teatterimuodossa, nōssa, jumalainen maailma, toinen maailma, on näytelmän tapahtumapaikka, näyttämö. Katsomo edustaa nōssa reaalimaailmaa, ja nämä kaksi, näyttämö ja katsomo on erotettu toisistaan tavallisesti hiekkaraitaa muistuttavalla kaistaleella, johon on istutettu pieniä sakaki- (salpapensas) tai mäntypuita.

Jensenin taiteessa tämä tosiasiallinen ja toinen maailma on nostettu rinnakkain näyttämölle katsojan eteen. Näiden maailmojen vuoropuhelua katsoja pääsee ikään kuin salaa todistamaan esiripun välistä.

Luonnollisuus (shizen) ja mielenkiintoinen (omoshiroi) ovat Jensenin töissä vahvasti läsnä. Molemmat käsitteet liittyvät perinteiseen japanilaiseen teatteriin, ja niiden avulla on kuvattu myös japanilaisen kauneuden ilmenemismuotoja esittävässä taiteessa. Luonnollisuus (shizen) ilmentää ihmisen intentiota ja luovuutta kaikessa toiminnassa, mutta myös asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat. Näin ollen myös kuihtuneessa on kauneutta yhtä lailla kuin kukassa sen täydessä loistossaan. Luonto auttaa hyväksymään väistämättömän. Kauneuden muotona luonnollinen kauneus ei kuitenkaan tarkoita luontoa sellaisena kuin se on, vaan sen avulla voidaan kuvata kauneutta, joka on luonnon kaltaista mutta jossa on vanhasti imukana ihmisen panos, intentio. Jensenin töissä luonnollisuus näyttäytyy juuri tässä merkityksessä ”olla luonnon kaltainen”: luonnon elementit toimivat kuvissa sekä metaforina että konkreettisina esimerkkeinä luonnon kauneudesta, jossa fraktaalit ja ajan kulku vangitsevat katseemme, mutta rauhoittavat myös mieltämme ja mahdollistavat lähes meditatiivisen tilan.

Mielenkiintoinen (omoshiroi) kuvaa kauneutta sen korkeammalla tasolla: se kuvaa tavallisuudesta poikkeavaa, uutta ja luovaa. Siinä korostuu erilaisten elementtien yhdistämisen kautta syntyvä mielenkiintoinen kauneus, kuten Jensenin töissä esimerkiksi kuihtunut kukka, tyhjä simpukankuori tai anatominen yksityiskohta. Kaikki nämä erillään ovat yksityiskohtia luonnosta ja luonnollisia sellaisina kuin ovat, mutta yhdessä niistä muodostuu mielenkiintoista ja uutta luovaa taidetta. Perinteisessä japanilaisessa nō-teatterissa Zeami Motokiyo (1343–1463) kuvasi mielenkiintoisen avulla kauneutta, jota hän kutsui Kukaksi, sen korkeimmalla asteella. Mielenkiintoinen oli raikasta, uutta, yllättävää, mutta ei shokeeraavaa; aina kuitenkin ainutkertaista ja luovaa.

Deformaatio

Luonnollisuuteen ja mielenkiintoiseen esteettisinä käsitteinä liittyy läheisesti myös deformaatio, muodon muutos, joka on yksi keskeinen teema japanilaisessa perinteisessä teatterissa ja niinikään vahvasti esillä Anita Jensenin töissä. Nō-näytelmässä tavallisesti ihmisen hahmon ottanut henki paljastaa lopussa todellisen, usein demonisen minuutensa, mutta saa kuitenkin ikuisen rauhan rukousten kautta. Hyvin usein demoninen hahmo, joka kokee muodonmuutoksen, on japanilaisessa tarustossa nainen.

Hyviä esimerkkejä tästä ovat perinteiset näytelmät kuten Matsukaze, Tuuli männyissä, jossa kaksi nuorta naista asuu eristyksissä muusta maailmasta, yksin Suman rannalla lähellä nykyistä Koben kaupunkia. Rannalle eksyy kiertelevä munkki, joka pyytää tytöiltä yösijaa. Tytöt pahoittelevat majansa vaatimattomuutta, mutta tarjoavat munkille yöpaikan ja vaatimattoman illallisen. Illan kuluessa tytöt kertovat munkille traagisesta rakkaudestaan, jonka aiheuttama pettymys ajoi heidät kuolemaan. Tyttöjen sielut vaeltelivat saamatta rauhaa Suman rannalla. Munkki rukoilee ikuisen rauhan tytöille, ja he pääsevät pois ”maallisesta vankilastaan”. Toinen esimerkkini on näytelmä nimeltä Musume no dōjōji, jossa nuori neito tulee petetyksi rakkaudessa. Tyttö lähtee pettäjänsä perään, joka pitkän pakomatkan päätteeksi piiloutuu temppelin suuren pronssikellon sisään. Nainen muuttuu käärmeeksi ja löytää tiensä kellon päältä kellon ;sisälle ja saa kostonsa.

Myös kansantarinoissa on vastaavia kuvauksia muodonmuutoksesta, kuten yukionna (luminainen), joka jäädyttää miehet kuoliaaksi, tai miehelleen omistautunut kaunotar, joka paljastuukin ketuksi. Kettu ei ole kuitenkaan samalla lailla pelätty hahmo kuin Luminainen, sillä oveluutensa lisäksi kettu kuvastaa vanhoissa kertomuksissa maagisia kykyjä, älykkyyttä sekä rakkautta. Shintolaisuudessa kettu (Inari) on sanansaattaja. Mitä useampi häntä ketulla on, sitä mahtavampi voima hänellä katsotaan olevan. Modernissa japanilaisessa sarjakuvataiteessa mangassa tyttö kuvataan niin ikään usein maagisia voimia omaavana supersankarina tai demonisena pahattarena.

Anita Jensenin töissä on kuvattuna myös kauniita naisia muutoksen ja katoavaisuuden rinnalla. Kuvissa aika ja tila ovat metaforia tai hetkiä tästä ja toisesta maailmasta, johon katsoja pääsee osalliseksi ulkopuolisena tarkkailijana. Muodonmuutokseen viittaa kuvan rinnalla esimerkiksi luonnon elementti; kuihtunut kukka tai tyhjä simpukankuori. Deformaatio on Anita Jensenin töissä mukana myös konkreettisesti: kuvissa kukat lakastuvat ja varisevat tai hedelmät ovat nahistuneita.

Groteski

Japanilaisessa kulttuurissa ei ole myöskään kavahdettu groteskin kuvausta, kuten käy ilmi jo 1000-luvulla eläneen Toban tussitöistä tai vanhoista helvettikuvista. Buddhalaisessa helvetissä elävät ihmisrauniot silpovat ja syövät muita ihmisiä ja veri ryöppyää ja raajat lentävät. Japanilaista sarjakuvaa mangaa on arvosteltu kovin sanoin juuri väkivaltaisista ja groteskeista kuvauksistaan. Mangaa on kuitenkin turha tulkita japanilaisen sielunmaiseman kuvana. Nämä hurjat kuvat ovat puhdasta fantasiaa, pakoa reaalimaailman kurinalaisuudesta ja normeista. Lyömällä reilusti yli päästäänkin viihteelle, piirre, joka näkyy monissa japanilaisissa viihdeohjelmissa, joiden huumoria ulkomaalaisen voi olla aluksi hieman vaikea ymmärtää. Tosin tämä puoli on viime vuosien aikana yleistynyt myös suomalaisessa viihteessä.

Anita Jensenin töissä groteskius tulee esille etenkin hänen suurissa kuvarullissa Dream Diary of Madame Pavlova tai Evolution of Emotions, joissa vanhojen anatomian oppikirjojen esittelemät epämuodostumat on nostettu katsojan eteen nyt taiteen kontekstissa. Tämä kuvastaa loistavasti ruman ja groteskin kauneutta, jonka kaikesta kauheudesta voidaan löytää jopa traagista kauneutta. Groteskin rinnalla on niin japanilaisessa kulttuurissa kuin Jenseninkin töissä jotain kaunista ja herkkää. Vastakohdat hiovat ääripäiden kauneuden särmiä ja tekevät lopputukoksesta mielenkiintoisen.

Kabuki-teatterin näytelmä Natsumatsuri (Kesäfestivaali) tarjoaa tähän hyvän esimerkin perinteisen taiteen muodoista: päänäyttelijä tekee siinä raa’an murhan, jonka liikesarja estetisoidaan. Liikesarja on kuuluisa 13:sta pysäytetystä liikesarjasta niin kutsutuista ”murhailmeestä” (koroshi no mie). Teon hirveyden vastakohtana taustalla sataa kirsikankukkien terälehtien hiljainen sade. Raakuus, brutaalius tai groteskius eivät ole itseisarvoja japanilaisessa taiteessa tai kuvallisessa kerronnassa, vaan päähuomio on laajemmassa kontekstissa, ympäristössä, missä se kuvataan. Teko (esimerkiksi raaka murha näytelmässä Natsumatsuri) tai asia (Fuji-vuori Hokusain Suuri aalto -teoksessa) ovat kuvauksessa hukkua yksityiskohtina suuressa kokonaisuudessa, vaikka ovatkin ydin. Tämä tapa kuvata laajasti ympäriltä kohti ydintä on tunnusomaista japanilaiselle tieteelle ja taiteelle. Toisaalta Natsumatsuri-tarinan ydin, murha, etäännytetään pilkkomalla teko hidastetuksi liikesarjaksi, jossa jokainen liike erotetaan omaksi esteettiseksi ”kuvaksi”.

Anita Jensenin taiteessa kokonaisuus on luonto ja katoavaisuus. Ydin on hetkiä elämästä. Japanilaisittain Jensen ei piilota ydintä kokonaisuuteen vaan nostaa sen jopa julkeasti esille: rinnakkain kuin taide-esineet perinteisen teehuoneen tai temppelin ikkunasyvennyksessä. Toisaalta Jensen kuitenkin japanilaisittain etäännyttää ruman ja groteskin nostamalla sen yksityiskohtana esille: estetisoimalla groteskin.

Jensenin Kauneudesta

Anita Jensenin työt ilmentävät japanilaisen kauneuden muotoja ja esteettisiä ideaaleja moninaisesti. Niissä on mukana mielenkiintoinen (omoshiroi) kuvastaen uutta, luovaa ja ennen näkemätöntä jopa koomista ja huvittavaa. Esteettisyys kumpuaa perinteisessä japanilaisessa kauneudessa vastakohdista (taikyokutei) sekä niiden harmoniasta. Jensenin töissä näkyy samaa vastakkainasettelua, ääripäiden estetiikkaa, mutta toisaalta Jensenin esteettisyys kumpuaa myös erilaisten elementtien harmonisesta rinnakkainelosta. Töissä on voimakkaasti mukana muutos, deformaatio, osana luonnollista kauneutta (shizen), jossa kuitenkin ihmisen panos ja intentio (sakui) on läsnä. Ajan hetkellisyyttä ja jatkuvaa muutoksen tilaa kuvastavat niin ikään kuihtuneet (kareta) kukat ja nahistuneet (yase) kasvit, jotka oikeassa kontekstissa voivat myös japanilaisessa estetiikassa kuvastaa kauneutta sen korkeimmalla tasolla.

Aika ja muutos, jotka ovat vahvasti läsnä Jensenin töissä, ovat keskeisiä käsitteitä zenbuddhalaisuudessa, mutta myös zen-taiteissa, kuten Hisamatsu Shinichi kuvaa yksityiskohtaisesti teoksessa Zen and Fine Arts (Zen to bijutsu). Nō-teatterin perustajan Zeamin ensimmäisessä ja ehkä tunnetuimmassa tekstissä nimeltä Kadensho (Opetuksia tyylistä ja kukasta) vuodelta 1418 Zeami kuvaa kauneutta (hana) näyttelijän kehityksessä kohti todellista mestaruutta. Tekstin mukaan jokaisella ikäkaudella on oma esteettinen huippunsa, Kukkansa (hana), aina erilainen ja silti aina upea.

Jensenin töiden elämän teatterissa on esillä myös groteski ja rujo, jotka kauniin rinnalla saavat myös traagisen kauneuden esteettisiä merkityksiä. Traagista kauneutta ei tule japanilaisen estetiikan terminä tulkita käsitteen länsimaalaisessa merkityksessä: japanilaisessa kontekstissa sillä tarkoitetaan pysähtyneitä hetkiä ja elämän / toiminnan helppoutta tai vaivattomuutta – se kuvastaa elämän suuria hetkiä ja sen mukanaan tuomia suuria tunteita (aware). Japanilaisen estetiikan tutkijan Nakagawa Shigeakin mukaan japanilaisessa kulttuurissa tunnetaan jopa vetoa rumuutta ja traagisuutta kohtaan. Rumuuden ja rujon vastakohtana Jensenin töistä kumpuaa tiettyä ylevyyttä ja hienostuneisuutta (miyabi), etenkin taustoissa ja kokonaisuuksissa, mutta vielä yleisemmin tyylissä: viimeiseen asti hiotuissa yksityiskohdissa ja huolellisessa viimeistelyssä.

Jensenin töissä on mukana lisäksi tiettyä koomisuutta ja huumoria, leikillisyyttä, jota kuvataan japanilaisessa estetiikassa muun muassa eroottisen ja täyttymättömän rakkauden ja flirtin (iki) kautta. Myös ikin eroottinen jännite ja leikillisyys ovat läsnä Jensenin töissä.

Värimaailma on Jensenin töissä hyvin aistikas, tyylikäs, mutta silti maanläheinen (shibui). Jensenin töissä esiintyy paljon mustaa. Musta on aina tyylikästä, ja japanilaiset suosivatkin mustaa myös hämärissä teehuoneissaan, sillä heidän mukaansa hämäryys tuo mustan aistikkuuden esiin. Tämä viittaa japanilaisessa estetiikassa tunnettuun yūgen käsitteeseen, jonka avulla kuvataan tummaa, mysteeristä, mutta kuitenkin äärimmilleen hienostunutta kauneutta. Se selittää osaltaan japanilaisten mieltymystä varjoihin ja hämärän kauneuteen. Tätä kauneuden piirrettä kuvaa loistavasti Junichiro Tanizaki kirjassaan Varjojen ylistys (Inei raisan). Kultaa on perinteisesti käytetty niin ikään japanilaisessa taiteessa tuomaan ripauksen ylellisyyttä ja aistikkuutta, mutta viittaamaan myös symbolistisesti toiseen maailmaan, buddhalaiseen paratiisiin. Myös punainen ja vihreä toistuvat Jensenin töissä usein. Punainen on onnea ja iloa toivottava väri ja vihreä sille mieluisana vastavärinä korostaa ikuisuutta ja toivottaa suurta hyvää ja onnea.

Peili, suurennuslasi tai kameran linssi esiintyvät niin ikään usein Jensenin teoksissa tai sarjojen nimissä, kuten esimerkiksi Kakyō, Peili kukan reflektoijana. Nimi on suoraan Nō-teatterin perustajahahmon Zeamin saman nimisen teoksen nimi vuodelta 1424, jossa Zeami pohtii muodon ja taitojen todellista ilmaisuvoimaa esityksissä, mutta myös mysteerisen (yūgen) ja vertaansa vailla olevan (myō) kauneuden muotoja.

Peileillä on ollut japanilaisessa kulttuurissa pitkä historia ja merkittävä rooli. Jo Japanin alkumyytissä peilejä ja jalokiviä ripusteltiin korkeiden puiden oksille, kun yritettiin houkutella mielenkiintoisen välkkeen avulla luolaan paennutta Auringon jumalatarta ulos. Tekstissään Kakyō Zeami selittää sanan mielenkiintoinen (omoshiroi) perustuvan juuri tähän taruun. Sillä, kun Auringon jumalatar lopulta tuli ulos luolasta, kaikkien ulkona odottavien jumaluuksien kasvot (omo) näyttivät valon voimasta valkoisilta (shiroi) kuin liian voimakkaan salamavalon leimahduksesta. Peili on tähän taruun perustuen ollut yksi Japanin keisarillisista tunnuksista miekan ja jalokiven ohella. Japanilaisissa kuvissa ja maalauksissakin nainen kuvataan usein peilin kanssa tai peilistä heijastuen.

Vaikka tapahtumien paikka Anita Jensenin töissä on näyttämö, esillä meidän tarkasteltavanamme, tai kuin henkilökohtainen kirja avoinna edessämme, jota voimme häpeilemättä lukea, tarjoaa Jensen kuitenkin meille rajatun näköalapaikan. Joko katsomme tapahtumia ikään kuin salaa verhojen lomitse tai linssin läpi pienestä tirkistysreiästä, joka avaa meille rajatun näkymän tiettyyn hetkeen ja paikkaan.

Hyvin japanilaisittain Jensen ohjaa meitä katsomaan kuvaa ja kauneutta niin kuin taiteilija on halunnut sitä katsottavan. Loppujen lopuksi kuitenkin Anita Jensenin töissä tulisikin mielestäni katsoa kuvatun ja itsestään selvän taakse ja yrittää päästä osalliseksi niihin tunnelmiin, joissa taiteilija on työnsä tehnyt, jotta voisi edes hetkittäin saavuttaa pieniä oivalluksen hetkiä siitä, mikä on ollut kuvauksen kohteena.

Minna Eväsoja
FT Japanin tutkimus, Helsingin yliopisto
Japanilaisen estetiikan dosentti, Helsingin yliopisto
Tietokirjailija ja tutkija