2018 Verho katseessa on Japani Marja-Terttu Kivirinta

Byadmin

2018 Verho katseessa on Japani Marja-Terttu Kivirinta

Marja-Terttu Kivirinta
Verho katseessa on Japani
Anita Jensenin kuvakieli avautuu laskos laskokselta

Motto: Käsitteellisyys. Täydellisyys. Eksotiikka. Kauneus. Etäisyys ja aika. Peittäminen ja paljastaminen.

Anita Jensenin valokuva- ja maalauspohjainen taide vaikuttaa vahvasti, näyttelyissä myös ruumiillisena kokemuksena. Suuret, usein moniosaiset ja tilaan levittäytyvät teokset aiheuttavat ainakin omassa mielessäni myös hämmennyksen. En pääse helposti sen yli.
Joka yksityiskohtaa myöten viimeistellyt kuvat tuntuvat heti alkuun tutuilta, ja silti niiden ja minun välissä on jokin, materia kuin ohut verho. Montaasit, niin kuin myös sermit, kuvarullat ja kimonon muotoiset tilateokset, täytyy osata avata hitaasti ja levittää auki kohta kohdalta, laskos laskokselta.
Näiden teosten katsojana olen kuvaannollisesti tila-ajassa, mainitsemani verho ei ole vain materiaa. Se on jokin minun ja montaasin välissä, minun ja Japanin välissä. Sillä Anita Jensenin taiteen kehys on Japanissa, vanhassa monikerroksisessa kulttuurissa, jonka menneisyys elää teknologisoituneessa nykyhetkessä. Jensenin teoksissaan käyttämä montaasimuoto on tuttu rakenne myös 1900-luvun alun eurooppalaisista avantgarde-elokuvista. Se muodostuu kahdesta tai useammasta rinnakkaisesta ja samalla yhteen kutoutuvasta yksityiskohdasta, kuvasta tai merkistä. Yksityiskohdat ovat kuin japanin kielen kuvamerkkejä ja vielä enemmän. Ne ovat Jensenin tulkintoja siitä, mikä ja mitä myös länsimaiseen moderniin taiteeseen paljon vaikuttanut Japani hänelle henkilökohtaisesti merkitsee. Kyse on kokemuksista ja myös tunteista.
Katsojan näkökulmasta montaasi avaa mahdollisuuksia uudenlaisille yllättäville tulkinnoille. Montaasin katsominen on liikettä eteenpäin ja taaksepäin, ajan kulumista, teosten muodon ja tilan muutoksia sekä alati vaihtuvia kuvien ja tekstien yhdistelmiä. Kertomus rakentuu, muuntuu ja kehittyy moneen suuntaan samanaikaisesti.
Verho peittää ja paljastaa
Minullakin on oma Japani, joka on perua kirjoista, esineistä ja muutamalta matkalta. Japani on paljoutta pienessä ja suuressa ja ulottuu valtavan tokiolaishotellin tai luotijunien ”lost in translation” -tunnelmista, samanaikaisista pilvenpiirtäjä- ja hiekkapuutarha -näkymistä lammen rannan tai chi -liikuntaan ja maailmannäyttelyn robotteihin. Mutta ennen kaikkea se on kohtaamisia.
Ennen kaikkea Japani on tarkoin säädeltyä visuaalisuutta ja kommunikaatiota. Vuorovaikutus välittyy ensin outoina ja vähitellen tunnistettavina kirjainmerkkeinä, ihmisten ruumiinkielenä, eleinä, ääninä mutta myös sulkeutuneisuutena ja hiljaisuutena, läheisyytenä ja etäisyytenä. Se, mikä alkuun oli kummaa kaukaista eksotiikkaa, on ruvennut merkitsemään jotakin tuttua, yhteyttä ja yhteistä.
Jensenin taiteen kanssa olen kulkenut samalla tavalla välimaastossa. Ihan kuin olisin edennyt sillalla, tila-ajassa, liikkeessä jostakin jonnekin, en siellä enkä tuolla, vaan tässä. Olen jälleen matkalla japanin sanassa, josta Helsingissä kauan sitten ollut näyttely oli saanut nimensä. Se on ”ma”, monimielinen käsite, joka tarkoittaa tilaa ja aikaa sekä niiden välistä yhteyttä mutta myös elämää ja kuolemaa, yötä ja päivää, alati jatkuvaa kiertokulkua.
Jensenin teosten ohessa keskustelukumppani on ollut ranskalaisfilosofi Roland Barthes. Kirjassaan Empire des signes (1970) hän avaa Japanin kulttuurin merkkejä pala palalta, laskos laskokselta niin, että väliverho on siirtynyt sivuun lähes kokonaan. Barthes kuitenkin muistuttaa heti alkuun, että keskiössä ei ole eksotisoiva kulttuurinen vastakkainasettelu länsi – itä. Sen sijaan pohdinnan ytimessä ovat merkit, joiden kautta tehdään eroa, eritellään, mutta pyritään samalla yhteisyyteen, vuorovaikutukseen.
Merkit avautuvat eletyn elämän, kokemuksen ja tiedon perusteella. Niin ajattelen helsinkiläisen taiteilija Anita Jensenin teoksistakin. Ne ovat hänen tulkintaansa maailmasta kuvien kielenä. Montaasit levittäytyvät eteeni ensin eräänlaisena lukuisten yksityiskohtien palapelinä. Ratkaistavaksi jää tila-ajassa vaikuttava kokemus ja tieto.
Mikä sitten on verho minun, Japanin ja Jensenin kuvien välillä? Osin se on kulttuurisidonnaisissa tottumuksissamme. Kirjoitan ja luen tätä tekstiä vasemmalta oikealle, mutta japanilainen lukee kuvia ja kirjoitusta oikealta vasemmalle. Tarina etenee yksityiskohta kerrallaan, ja paljon ennen kuin voimme edes yrittää määritellä sen merkityksiä, meidän täytyy tunnistaa merkit.
Osa Jensenin teosten merkeistä on peräisin vanhasta taiteesta, länsimaisesta tai japanilaisesta. Osa on eriaikaisista valo- ja elokuvista tai niiden pysäytetyn liikkeen yksityiskohdista. Kuvissa on ihmisiä, sienten, kasvien ja kukkien osia, lehtiä, siemeniä, silmuja tai liikkuvan kuvan abstraktioita. Kokonaisuudessa on jotakin monimutkaista, salaperäistä ja arvoituksellista. Se on elävää ja elotonta, luontoa, mutta myös kulttuuria ja käsitteitä. Myös tarkoin säädellyillä väreillä, kuten punaisella ja mustalla, on omat merkityksensä kulttuurista toiseen. Verho peittää ja samalla paljastaa.
Nyt-hetki
Tarkkaa näkemistäni häiritsevä verho voi olla nykyteknologiaa. Osa Jensenin viimeistellyistä kuvista on vedostettu erityistä fotosec-menetelmää käyttäen. Valokuva laminoidaan suoraan kiinni paksuun akryylilevyyn, joka näyttää imaisevan kuvan elementit sisäänsä upottaviin syvyyksiin ja jättää pintaan heijastavan, lumoavan kiillon. Toisaalta kuvista syntyy vaikutelma, että hahmot nousevat näyttämölle. Ikään kuin ne olisivat esitys jostakin mystisestä, ajattomasta ja paikattomasta.
Taiteilijalle kyse ei ole niinkään näkemistä haittaavasta verhosta vaan pikemmin jonkinlaisesta teatterin esiripusta. Se peittää jotakin, kuten tunteita, ja sen avaaminen saattaa vaatia uskallusta.
Tulkitsen taas. Kun esirippu avautuu, sen takaa paljastuva joku vieras, aluksi ei-tuttu, kummallinen on samalla kammottavaa mutta kiehtovaa. Se ei oudoksutakaan enää vaan tulee tutuksi, päästää lähelleen ja alkaa vaikuttaa moniselitteisissä teoksissa.
Tutkijana viittaan tässä yhteydessä psykologiasta taidehistorian ja nykytaiteen tulkintoihin siirtyneeseen Freudin ”das Unheimliche” -käsitteeseen, jota on käytetty alkuun korostamaan etenkin outoudella leikittelevän ja epäpuhtaan surrealismin modernismikritiikkiä. Sittemmin kumman käsitteen kautta on alettu avata myös vanhempaa taidetta.
Teoksissaan Anita Jensen siis asettaa esille ja rinnastaa samanarvoisesti eriaikaisia kuvia, esineitä ja hahmoja, elotonta ja elollista. Työskentelytapa on testi hänen omalle tiedostumattomalleen, alitajunnalle, mikä tarkoittaa myös pyrkimystä täydellisen yhdistelmän rakentamiseen. Jensenin arvelun mukaan se, mikä on merkityksellistä hänelle, voi olla merkityksellistä myös hänen teostensa katsojalle.
Näin varmasti on. Otan esimerkin yksityiskohdasta, joka vie vähitellen Jensenin teoskokonaisuuksiin. Jossakin teosyhteydessä erotan ikään kuin pysäytetyssä liikkeessä olevia laskostuvia kukkia, usein vaaleanpunaisia. Arvelen niitä kirsikankukiksi. Ne voisivat olla, mutta ne eivät välttämättä ole niitä, sillä joissakin teoksissa olevat kukat ovat valokuvattuja yksityiskohtia 1600-luvun hollantilaismaalauksista. Tiedän, että siinäkin yhteydessä kuvaan ikuistuneet siveltimenjäljet muistuttavat kulttuurisessa kehyksessä katoavaisuudesta, minkä Japani-yhteydessä voi tulkita toisin. Katoavaisuus merkitsee myös jälleensyntymää, nyt-hetki toistuu taas.

Tulkitsijan stereotypiat
Eräässä toisessa teoksessa oleva yksityiskohta on Yokohamalaisen valokuvaamon studiossa lavastettu 1800-luvun kuva kahdesta istuvasta naisesta kimonoissaan. Henkilöiden kasvot on maalattu, kuten taustalla kukkiva kirsikkapuu. Kuvaa voi katsoa myös aikansa stereotyyppisenä esityksenä japanilaisista ihmisistä; näkemys on toistunut sittemmin länsimaisessa modernismissa. Kaksi stereotypiaa on kytketty toisiinsa.
Jensenin teokseensa kytkemässä vanhassa valokuvassa istuvat henkilöt eivät ole arjessaan eläviä yksilöitä, naisia, vaan naamioituja ja puvustettuja näytelmän henkilöitä, kaksi roolihahmoa. Japanilaisittain he voisivat olla miehiä tai geishojakin kenties, eläviä ja katoavaisia ihmisiä toki, mutta se yhteys on nyt suljettu. Roolihahmo on merkki, kulttuurinen, eksotisoiva ja myös myyttinen. Mutta entä kukat ja geishat rinnakkain? Maskeerattujen hahmojen hiljainen istunto on levollinen, ja silti siinä on minusta jotakin ahdistavaa. Hylkään stereotypiat. Kahden istuvan naisen kuva on osa isoa kokonaisuutta, jossa sen rinnakkaiskuvissa on laskoksille taiteiltuja punaisia anatomiankirjoja.
Kuvassa esiintyvät naishahmot eivät väistämättä ole geishoja. Pikemminkin he ovat valokuvaksi taltioidun näytelmän henkilöitä, joiden naamioiksi valkaistut kasvot ovat kuin kirjoitusta, kuten Barthes opettaa. Kirjoitus on merkkejä, joiden merkityksen voi määritellä.
Eurooppalaiseen moderniin taiteeseen on vaikuttanut paljon se, miten 1800-luvun Ranskassa Japanista kiinnostuneet taiteilijat, usein miehet, tulkitsivat näitä samoja merkkejä, joita tuli tänne puupiirroksina teepakettien päällä. Taiteilijat sommittelivat teoksiinsa rinnastuksia ja merkityksenantoja, joista rakentui oma länsimainen taidekielensä. He kiinnittivät maalauskankaille aiheensa, naiset ja kukat, ja kutoivat ne näin toisiinsa kuin neulalla taustaansa ikuistetut hyönteiset, perhoset ja muut keräilyharvinaisuudet. Naiset olivat ateljeen nurkkaan istutettuja tai makuulle asetettuja koristeita, alastomina yhtäläisiä kuin muut eksoottiset koriste-esineet, ”bibelot’it”.
Vaikka näiden 1860–1880 -luvun maalausten sisällön voi tulkita monessa muussakin kehyksessä, niistä ei ole muodollisesti pitkä matka valokuvan ja teatterin rinnakkaisuuteen, josta Roland Barthes on kirjoittanut monesti. Teatterilla on yhteytensä eri kulttuurien kuolemankulttiin, jossa näyttelijä ilmaisee itseään samanaikaisesti sekä elävänä ja kuolleena ruumiina. Barthesille myös ”valokuvaus on eräänlainen Tableau vivant, ehostettujen ja liikkumattomien kasvojen figuraatio, jonka alla näemme kuoleman”, kuten hän määrittelee kirjassaan Valoisa huone (La chambre claire, 1980).

Kulta paikkaa särkyneen
Anita Jensen on eittämättä tietoinen länsimaisen (post)modernismin japonismi-traditioista. Minä näen hänen teostensa alituisessa kuva-aiheiden toistossa surrealismin ja myös poptaiteen kehyksen. Andy Warholin sarjalliset teokset koskettelevat Japanin kulttuurin tavoin usein kuolemaa, seksuaalisuutta myös.
Kaikki on liiankin täydellistä ollakseen totta. Myytti purkautuu juuri siinä, mitä ei sanota suoraan. Se on särö, haava, joka taiteessa usein koskettaa. Kintsugi on japanilainen tekniikka ja erityinen taidemuoto, jota Jensen soveltaa. Siinä rikkoutunut esine ja sen säröt korjataan usein kullalla. Säröä ja rikkimennyttä ei peitetä, vaan haavankaltainen särö korostuu. Esine on japanilaisittain tulkittuna näin vielä mielenkiintoisempi ja kauniimpi.
Kirjassaan Valoisa huone Barthes on tarkastellut esimerkein valokuvan punctumia, huomiopistettä, joka vetää katseen kulttuurisesti ja sosiaalisesti määriteltyjen merkkien ja käsitteellisten merkitysten oheen. Se osuu johonkin sattumanvaraiseen yksityiskohtaan, joka ei ole itsestään selvää. Pikemmin se on jotain luonnotonta ja oleellista samalla.
Jensen on nimennyt yhden teossarjansa Punctum Albums of Life. Materiaalina on ollut vanhojen perhealbumien kuvia tavallisten japanilaisten eri elämänvaiheista ja arjesta. Taiteilijan tekemään valintaan vaikuttivat kuvat, joissa jokin satunnainen yksityiskohta osui häneen, pisti ja kosketti. Tunnetilaa määritelläkseen hän alkoi käyttää kuvia teoksissaan ja liittää niihin muita kuvia, joiden kautta kokonaisuus sai elämän hetkellisyyteen viittaavan merkityksen. Voisi oikeastaan puhua useista merkityksistä, sillä eri merkkien rinnastuksia ja kytkentöjä voi tulkita niin monella tavalla.
Kun minä katson teoksia, ajattelen alkuun esimerkiksi yksityiskohdillaan huomiota kiinnittäviä kuvamerkkejä, jotka länsimaisittain luen groteskeiksi, irvokkaiksi ja naurettaviksi. Mutta minun silmissäni jokin outo saattaa olla vain este pyrkimykselle ottaa haltuun luontoa nimeämällä se. Japanilaisittain ajatellen kyse voi taas olla siirtymästä tila-ajassa, ruumiin vähittäisestä hajoamisen prosessista, elollisen muodonmuutoksesta elottomaksi, mutta myös jälleensyntymästä.
On ehkä turhaa pohtia enää, ajattelivatko teepakettien ”kelluvan maailman taiteesta” kiinnostuneet 1800-luvun pariisilaistaiteilijat myös tätä siirtymää.
Ma-käsitteistössä puhutaan myös ”himorogista”, paikasta, johon ”kami”, henki, laskeutuu. Sille merkittyjä pyhiä paikkoja ovat Japanin vettä määrittelevät hiekkapuutarhat. Se mikä kuvassa näyttää elokuvan pysäytetyltä liikkeeltä, ei olekaan pysähtynyttä. Kiertokulussa nyt-hetki on jatkuvaa.
Kiitos keskusteluista Anita Jensen.
Taustakirjallisuus:
Barthes, Roland 1970. L’empire des signes. Éditions d’art Albert Skira S.A. Genève.
Barthes, Roland 1985. Valoisa huone. (La chambre claire). Kansankulttuuri. Helsinki.
Haapala, Leevi 2011. Tiedostumaton nykytaiteessa. Katse, ääni ja aika vuosituhannen taitteen suomalaisessa nykytaiteessa. Kuvataiteen keskusarkisto 22. Valtion taidemuseo. Helsinki.
Kortelainen, Anna 2002. Albert Edelfeltin fantasmagoria. Nainen, ”Japani”, tavaratalo. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 886. SKS. Helsinki.
”Ma” – tila-aika Japanissa. Helsingin kaupungin taidemuseo. Helsingfors stads konstmuseum 27.2.–3.5.1981.